Confident, beautiful, ambitious.

Moi!

Haluisin puhuu aiheesta, joka tosi usein tulee esille ihan arkielämässä,
ja josta on ihan varmasti kirjotettu jo liikaakin juttuja.
Itsetunto ja omakuva.

Tää on mulle tosi outo juttu jotenkin. Mä koen olevani tosi itsevarma ja rohkea, avoin ihminen.
Monesti ajattelen, että oon hyvä just semmosena kun oon.
Mut sit tulee niitä päiviä kun kaikki on huonosti.
Ei muuten elämässä, mut oman ittensä kanssa.

Mua on aina ärsyttäny ihan sairaasti ihmiset,
jotka valittaa et ne on läskejä ja rumia, et ne sais ihmiset kehuun niitä.
Yks päivä sit huomasin, että hei haloo, teen sitä itekkin.
Ainoo vaan, et mä en tee sitä samasta syystä.
Mä saan ihan tarpeeks huomioo mulle läheisiltä ihmisiltä.
Mä en vaadi ylimääräsiä kehuja tai sääliä.
Valitan niin paljon, ettei kukaan enää edes jaksais kehua mua, paitsi ne ei niin tutut.
Ehkä mä hoen niitä asioita tavallaan itelleni ja odotan, et jotain tapahtuis.

"Kato mun maha on kasvanu."
"Ei se oo lihasta, se on läskiä."
"Kato ku täältäki pursuaa."
"Mun iho on huonossa kunnossa."
"Tuollaki on tommonen näppylä."
"Ooks mä tarpeeks kaunis?"
"Mun jalat on ihan vammaset."
"Näytänpäs taas tosi hehkeeltä tänään."
"En haluu olla vaan söpö!"

Nää kaikki on päässy mun suusta viimesen viikon aikana.
Miks?
Hyvä kysymys. En tiiä.
On kausia kun on tullu esim. reenitaukoo, niinkun nyt.
Kun mulla ei oo tekemistä, mä vaan syön.
Herkkujen syömisen jälkeen hoenkin sit loppupäivän ihan kaikille, et oon läski.
Ei siitä oo mitään hyötyy. Eikä sen puoleen oo siitäkään,
et joku sanoo: "Etkä oo, oot hyvä just noin!"

Kun sellasina päivinä en vaan oo hyvä.
Joka päivä päätän et nyt alkaa fitlife, kyllä mun itsehillintä riittää.
Päivän päätteeks saan olla taas pettyny itteeni suklaalevyn ja ylimääräsen ruuan ahmimisen jälkeen.

Mun ei pitäis valittaa, kelpaan varmaan ihan näinkin maan päälle.
Mä kuitenki urheilen ja syön suurimman osan ajasta terveellisesta.
Mutta kun mutta kun.
Silti sitä vaan joskus vihaa omaa peilikuvaansa niin paljon!
Vaikka edellisenä päivänä ois ollu tosi tyytyväinen.
Vaikka kukaan muu ei huomaiskaan, ite huomaa heti että hyi oon tosta läskimpi,
kun on yhen keksin syöny.
Se on ihan naurettavaa ja tiedän sen.
Mulla oli aikoja kun punnittin itteni yli kolme kertaa päivässä, viikkoja kun söin ihan liian vähän kokooni nähden, mut mä tiedostin sen. Ei se ollu sellasta sairaalloista.
Ja sit ku taas söin enemmän, kaikki tuli takas.
Tänä vuonna oon reenannu tosi paljon ja haluankin, että läski muuttuis lihakseks,
mutta en laihtua. Se tulee sit ohessa kun kiinteytyy.

Hankin eilen salikortin Koivistonkylän EasyFitille. Jeii!! :)
Tällä tavalla voin pitää itteni kunnossa, kun reeneistä on lomaa.

Ja onhan oikeesti niitä hetkiä, kun katon peiliin ja sanon itelleni
että tuollahan on lihasta tai mähän näytän ihan nätiltä tänään.
Tiedän, että kaikilla on sellasia hetkiä?
Mutta jos ne sanoo ääneen, niin herranjumala kuinka ylimieliseltä kuulostaa.
Jos kotona puhun niin siskolta saan kyllä ihan tarpeeks YM-kuittailuja.
Mutta miksei sitä sais sanoo, jos kerrankin on tyytyväinen?

Nykyään tytöillä, ja varmasti pojillakin on hirveesti asioita, mistä ne voi rueta vihaamaan itteään.
Ulkonäköpaineita asetetaan kaikkeen.
Mä en voi olla vertaamatta itteeni täydellisiin kavereihini.
Saatikaan niihin täydellisiin Tumblr ja Instagram-tyttöihin.
Mistä niitä yli-ihmisiä edes löytyy?

Kun joku kehuu, se tietenkin auttaa.
Sillon jos se tulee ihmiseltä, josta tiedän et se sanoo sen vilpittömästi ja tarkottaa sitä.

"Mun ei oo mikään pakko sanoo tätä, mut sanon sen silti
ja sillon se on totta."

Kyllä mä uskon. Silti kehu auttaa vaan hetken.
Haluun päästä tälläsistä hetkistä ohi. Haluun olla tyytyväinen itteeni.
Henkiseltä puolelta oon, fyysisestikin välillä, nyt ei vaan tunnu siltä.
Haluun rakastaa itteeni kokonaan.
Niin kaikkien pitäis.
Myös te kaikki, uskokaa itteenne.
Jos joku asia ärsyttää, älkää istuko ja miettikö, vaan tehkää sille jotain.
Ja ootte ihania, komeita/kauniita ja täydellisiä just omalla tavallanne.
Välillä ton voi uskoakin.
Meidän pitäis uskoo niin, aina.

Ja anteeks kaikki, joiden seurassa oon valittanu ja valitan.
Se on tapa, tyhmä tapa.

Laihimmillani olin mun omissa rippijuhlissa ja takasin siihen tilanteeseen haluaisin.
Mutta eiks se niin mee, että lihas painaa enemmän kun läski? Let's hope so :)

Oon kuitenkin ylpeä siitä, mitä oon saavuttanu ja vaikka nyt onkin vaan laiskoteltu,
oon silti nähny paljon vaivaa itteni parantamisen eteen. Fyysisesti ja henkisesti.

Kiitos paljon niille, jotka on oikeesti jaksanu lukee tän kokonaan! :)
Kommenttia vaan alas :) Ja jos haluat lukijaks,
se onnistuu vaihtamalla mobiiliversiosta internetversioks
ja painamalla sivussa nappia "Liity tähän sivustoon."
Sulla ei tarvii olla blogia tai blogger-tunnusta.
Riittää, että omistat g-mailin :P

PS. Ostin aivan täydelliset korkkarit Kookengästä, joita aion huomenna ysienpäivänä hyödyntää! ;)

"Itsetunto ei ole luonteenpiirre,

vaan taito, jota voi kehittää."

Kisses, K